Eikun vain elämää….

Kuoronjohtajan kukkaset komeilevat keittiöni pöydällä.  Eilinen päivä oli huikea. Päivällä sain olla kuulemassa ja kokemassa runoesitystä "Annetaan lapsille maapallo".  Olipa koskettavia esityksiä. Ja mikä eläytyminen! Oikein piti ihmetellä, kuinka lausujat osasivat ulkoa niin monta runoa. Ja miten syvälle ne pureutuivatkaan, kun eläytyminen oli jo ihan dramatisoinnin tasoa.  Erityisesti mieleen ja sydämeen painui lasten lauluesitys runojen lomassa ja Eeva Kilven runo "Naiset huutakaa".  Illalla sain sitten olla kuorokonsertissa sekä Valonan, että Kuusveisaan kanssa. Oli mieleenpainuvia esityksiä ja jännitys palkittiin. Kaikki esitykset, niin meidän kuin muidenkin, onnistuivat hyvin ja osa meni aivan tunteisiin.  Pieniä mokia tuli itsellenikin säestyksessä, mutta mitäpä niistä, kun eivät haitanneet kokonaisuutta.  Ihanaa kun täällä kotipaikkakunnallani on tällainen jokakeväinen kulttuuriviikko. 👍 Tähän loppuun vielä mainitsemani Eeva Kilven runo: NAISET HUUTAKAA Äl

Jännää, kun on ollut uusi koti jo jonkin aikaa haaveena ja siltikin nyt, kun on jo oikeasti vähän talokaupan haisua ilmassa, tämä nykyinen koti tuntuukin niin kovin ihanalta.  En peräänny, en. Uutta kohti mennään!  Kuitenkaan en harmittelisi sitäkään, jos kesä otettaisiin vastaan tässä nykyisessä. Terassilla poutapilviä kattolasin läpi katsellen... Ja kuitenkin. Asiat menevät niin kuin ne on tarkoitettu mentäväksi.  Sitähän me ajattelemme, että ehkäpä meidän  on aika olla pian jossakin muualla ja tämän talon on aika saada uudet asukkaat. Täällä on tilaa uusille unelmille,  lapsen askelille puutarhassa, leikkimökin maalausta.  Ehkäpä ensi syksynä joku muu poimii vadelmat ja omenat. Ja elää täällä omia unelmiaan todeksi.   Ja meillä on ihan uudet unelmat.  Silti joku ihmeellinen haikeus on ilmassa.  Mutta Elämä on siitä ihanaa, että se on seikkailu, jota ei tiedä etukäteen. Ei tiedä, mitä nurkan takana odottaa.  Rakas ystävä totesi muutama päivä sitten, että silloin kun on epävarmuusteki