Eikun vain elämää….

Miten siivoankaan pöytääni epätoivoisesti puhtaaksi. Kuvan itsestäni on oltava edustava. Virheet muokataan pois.  Surullisinta on se, että kun tämä siivoaminen koskee koko elämääni, myös sen tärkeimmät ratkaisut teen sen mukaan, miltä haluan ulospäin näyttää. Sen mukaan, mikä on yleisesti arvostettua ja sopivaa, kunnioitettavaa ja siistiä. Mutta kun elämä itsessään kutsuu aivan muuhun. Tässä kutsussa voin kuulla Luojani äänen, joka sanoo: älä pelkää ihmisiä, älä pelkää virheitäsi, sillä ne ovat opettaneet sinua. Älä pelkää, vaan luota! Luota niin paljon, että uskallat uida vastavirtaan, uskallat puolustaa heikkoa, nähdä totuuden, rakastaa ehdoitta - silloinkin kun kaikki muut näyttävät tekevän toisin ja sanovat: Tuo ei kerta kaikkiaan sovi. Onhan kunnioitettavampaa näyttäytyä seurapiireissä kuin puhutella rakkaudella katuojassa istuvaa puliukkoa. Onhan kunnioitettavampaa elää turvallista ja soveliasta elämää, kuin tehdä irtiottoja ja repäisyjä tutusta ja turvallisesta ihan vain siksi,

Miksi me  niin kovin usein häpeämme sitä, mitä olemme, tai asioita, joihin elämä on meidät ajanut? Miksi emme uskalla kertoa hetkistä, jolloin menimme rikki, hetkistä, jolloin olimme heikkoja, epäonnistuimme, mokasimme? Ja kuitenkin, eikö juuri se, että uskaltaa olla heikko  toisen edessä, saa sen toisenkin kanssakulkijan ihan huokaisemaan helpotuksesta: minä en olekaan ainut! Eikö juuri se, että minä uskallan  olla rehellisesti se, mikä olen, heikkouksineni, kaikkineni, saa myös lähimmäiseni tuntemaan olonsa kotoisaksi, turvalliseksi minun lähelläni? Jos näin on, niin miksi ihmeessä  me häpeämme? - E-M.M -