Elämisen rohkeudesta

Miten siivoankaan pöytääni epätoivoisesti puhtaaksi.

Kuvan itsestäni on oltava edustava.

Virheet muokataan pois. 

Surullisinta on se, että kun tämä siivoaminen koskee koko elämääni, myös sen tärkeimmät ratkaisut teen sen mukaan, miltä haluan ulospäin näyttää. Sen mukaan, mikä on yleisesti arvostettua ja sopivaa, kunnioitettavaa ja siistiä.

Mutta kun elämä itsessään kutsuu aivan muuhun. Tässä kutsussa voin kuulla Luojani äänen, joka sanoo: älä pelkää ihmisiä, älä pelkää virheitäsi, sillä ne ovat opettaneet sinua. Älä pelkää, vaan luota!

Luota niin paljon, että uskallat uida vastavirtaan, uskallat puolustaa heikkoa, nähdä totuuden, rakastaa ehdoitta - silloinkin kun kaikki muut näyttävät tekevän toisin ja sanovat: Tuo ei kerta kaikkiaan sovi.

Onhan kunnioitettavampaa näyttäytyä seurapiireissä kuin puhutella rakkaudella katuojassa istuvaa puliukkoa. Onhan kunnioitettavampaa elää turvallista ja soveliasta elämää, kuin tehdä irtiottoja ja repäisyjä tutusta ja turvallisesta ihan vain siksi, että huomaa polkevansa paikallaan ja elävänsä jonkun toisen elämää. 

Vai onko sittenkin oikein joskus sanoutua irti turvallisesta ja sovinnaisesta? Sehän on kuin hyppy rotkon reunalta tuntemattomaan. 

Uskon että se on oikea tapa elää. Se, että elää rohkeasti, eikä muiden miellyttämiseksi. 

Mutta se jos mikä, vaatii rohkeutta ja uskoa ja luottamusta. Ei itseensä, vaan siihen, että minua kannatellaan. 

Se vaatii luottamusta siihen, että jos minun on hypättävä rotkon reunalta, jos minun on kohdattava itseni kaikkine heikkouksineni, jos minun on kohdattava niiden ihmisten viha, jotka eivät ymmärrä sitä, joka pyristelee irti kaavoista ja sovinnaisuuden vankilasta, niin minä ymmärrän, että niin on siitä huolimatta tehtävä. On uskallettava hypätä, on pyristeltävä irti vanhasta ja virttyneestä, luotava jotakin uutta, jos haluan elää omaa todellista elämääni.

Ja vasta hypättyäni, luovutettuani itseni käsiin, jotka ottavat vastaan - siitäkin huolimatta, että en voi olla siitä varma, että siellä putouksen alla on ne kädet. Vasta sen tehtyäni voin kertoa muillekin, niille jotka epäilevät, pelkäävät, että kyllä niin voi tehdä, niin itse asiassa kannattaa tehdä. Ja kyllä, ne kädet ottavat vastaan.

Voisiko tätä olla Hänen seuraamisensa? Hänen, joka vihasi ylpeitä, tekopyhiä ihmisiä, mutta rakasti jokaista heikkoa, syntistä, nöyryytettyä ja sairasta. 

Voisiko Hänen seuraamisensa olla niin yksinkertaista, kuin luottamista.

Hänen, joka sanoi, että tämä on salattu viisailta, mutta avautuu niille, jotka ottavat sen vastaan niin kuin lapsi.